Ulla-Maija Kovanen: Lähellä tänään 26.5.1986

Luovan kirjoittamisen ryhmän kirjoitelmia, viikko 12

 Istun kiikkutuolissa kaksivuotias Eero sylissäni, silitän hänen tummenevaa tukkaansa. Tulimme

kaupunkiin korvalääkärille ja sieltä suoraan Anja-äidin luo, hänen syntymäpäiväkahvillensa. Olin

siirtynyt kahvipöydästä kiikkutuoliin, kun korvakipuinen Eero sanoi, että pullakaan ei maistu.

 Isä-Matti oli tullessamme ovella vastassa, totutulla tavalla halasi ja virkkoi: ”Tervetuloa rakas

Ulla-tyttöni ja papan poikaset Timo ja Eero. Kiitos viimeisestä, kun saimme käydä poikien nimi-

päivillä. Seppo lienee pellolla toukotöissä?” Menimme eteisestä suoraan valmiiksi katettuun kah-

vipöytään, nauttien antimet hätäisesti, kun kolmivuotias Timo kärttäsi jo pappaa kertomaan satuja.

 Äiti on paistanut pullaa, poikia varten nipistyspulliksi. Tarjolla on mamman marjapiirakkaa

pakastepuolukoista ja kuninkaan viipaleita. Aloimme muistelemaan kahden vuoden takaista, kun

toukokuussa oli kolmet sukujuhlat. Oli nuorimman siskoni lakkiaiset ja äiti sai rintaneulaansa nel-

jännen lyyran. Vietimme Anja-äidin 60-vuotispäivää, joka juhlittiin virallista päivää seuraavana,

koska Aino-mummun hautajaiset oli soviteltu 26.5.1984. Aino oli kuollut nimipäivänään yöllä

sänkyynsä, ja nimipäivä jäi viettämättä. Mummun ja papan nimipäiville tultiin Keljon kyläyhtei-

söstä ja pöydässä oli seitsemää sorttia. Myös Anjan ja Matin nimipäivillä kävivät kutsumatta niin

kyläläiset kuin ystävät. Äidin tarjottavaa oli pullapitko, Ambrosian kakku, hapankermakakku, lu-

sikkaleivät, korinttileivät, vaniljavannikkeet ja mureat pikkuleivät, joissa oli vadelmahillosilmä.

Ullan päiville minä teen vain mansikkakakun, äiti tuo pullaa. Sisarukset saattavat käväistä.

 Eero nukkuu sylissäni. Makuuhuoneesta kuuluu satu; kuinka kettu sai korpilta juuston napa-

tuksi, sekä sitten Hölmölän tarinoita. Tunnen jälleen haikeutta, kun peltoviljelyn työt niin touko-

kuin syyskuussakin vievät Sepponi ajan, samoin metsästysharrastus viikonlop ut jouluun saakka.

Vapaa-ajassa on ollut luopumista toisen läsnäolosta. Kaipaan myös sitä, että saisin jakaa kotiaska-

reita. Tunne vaihtuu vapauteen valita ja karsia tekemisiään, sekä voinhan puuhata poikien kanssa.

 Jään pohtimaan, miten käy, jos seitsemän veljestä haaveemme toteutuu? Riittääkö aikani kaik-

kien huomioimiseen? Seuraavalle Aapo-nimi olisi tarjolla. Elämä ei taivu suunnitelmiimme. Lap-

set ovat Jumalan lahja, rakkautemme hedelmiä. Rakkaus Seppoon syttyi lukiokaverusten välille

ylioppilasillanvietossa. Kotimatkalla huulemme painuivat yhteen. Ensisuudelma hitsasi elä-

mämme erottamattomaksi. Arjen valinnat erottavat välillä, se on hyväksyttävä. Päällimmäisenä on

onnellisuus, että jaamme saman vuoteen ja elämme enemmän toisiamme kohti kuin selätysten.

Havahdun, kun Timo tulee pimputtamaan pianoa. Isä-Matti tulee vierelleni, silittää tummaa tuk-

kaani ja laittaa kätensä Eeron pään päälle rukoillen: ”Jeesus siunaa Eero-poikaa, paranna korva.”