Ulla-Maija Kovanen: Läheisyyden hauta 26.5.2016

Kyykistelen vanhempieni haudalla. Raivaan äitienpäiväkukat pois, kun ruusu ei kestänyt hallayötä. Sipaisen tumman hautakiven päältä roskat ja asetan Eeron muovailemat savilinnut kiven päälle. Silmäilen vanhempieni ja isovanhempien syntymä- ja kuolinpäivät. Isäni vanhempien hautapaikat ovat vuodelta 1948. Isäni kuolemasta on kulunut 22 vuotta. Anjan kohdalla on kultakirjaimin s. 26.5.1924 k. 21.1.2001. Kiitollisin mielin muistelen rakkaita vanhempiani. Jouduin luopumaan heistä liian varhain, keskellä omia ruuhkavuosiani. Laskeskelen haudatujen elämän pituudesta, että omaa elinikääni ei ole kenties kuin viitisentoista vuotta jäljellä. Hautapaikkoja on vapaana. Historialliseen hautakiveen voi sitten aikanaan minun tiedoin kiinnittää laatan; Ulla…

Tunnen itseni kovin yksinäiseksi ja tarpeettomaksi. Jäimme Sepon kanssa kaksistaan jo kahdeksan vuotta sitten. Silloin keväällä Aapo pääsi ylioppilaaksi. Rintaneulan kolme lyyraa sain itselleni kierrättämällä: korjauttamalla äidin neljä lyyraa -rintaneulan, kun poistatin siitä yhden. Nyt Timo, Eero ja Aapo ovat opiskelleet ja löytäneet uransa sekä elävät omillaan. Olen neljättä vuotta eläkkeellä. Nyt minulla on aikaa. Ei ole enää vanhempien tapaamisia. Isä ei enää soita viikoittain. Pojillani on omat kiireensä. Eikä meille ole suotu lapsenlapsiakaan, joiden niin toivoisi tarvitsevan meitä. Koen kuitenkin merkityksen elämälleni puolisona, äitinä rukoushetkissä. En tule soittaneeksi tai viestitelleeksi pojille säännöllisesti – lähinnä silloin, kun jokin erityinen asia on sydämelläni, jolloin haluan heitä onnitella, kiittää tai rohkaista.

Koen harvoin aitoa yhteyttä ihmisiin, kun viikot vierivät, vuodet vaihtuvat. En kohtaa läheisten ja tuttavien Facebook-päivityksien seurassa. Ei elämässäni tapahdu sellaista, joista kuvien kera kertoisin nettisivuilla. Ketä kiinnostaa? En minä voi läheisten elämästä kirjoittaa. En halua sipaisujen ruutuaikaa, kun pääsin jokapäiväisestä tietokoneen selauksesta eroon eläkkeellä. Haluan lähestyä tekstiviestillä tai soittamalla, henkilökohtaisesti, kohdata ääni tai kasvot sopivaan aikaan toviksi. Kesä pyyhkii haikeuden, vapauttaa yhteyteen säännöllisten harrasteiden ollessa tauolla. Voin etsiä yhteyttä ja kuunnella Jumalan johdattavan, kuka odottaa yhteydenottoani?

Havahdun puheensorinaan ja kuulen: ”Ullahan se siellä”. Eeva-täti miehensä kanssa askeltaa hiekkakäytävää kohti Anjan hautaa, molemmat jo 90-vuotiaita. Eevalla on ruusuja, vaaleanpunaisia. Hän kertoi, että heillä on tapana käydä haudalla Anjan syntymäpäivänä. Olin aiemmin toukokuussa iloinnut sisaruksilleni kukista äidin haudalla. He puolestaan ihmettelivät, etteivät he ole tuoneet leikkokukkia. Nyt siis selvisi se, että Eeva oli viisitoista vuotta käynyt Anjan haudalla. Minä aioin ehdottaa, että lähtisimme kahville, mutta muistin, että hehän juovat päiväkahvin aina jo klo 13. Jäimme keskustelemaan suvustamme; Eemil-isän ja -papan syntymästä tuli 120 vuotta.