Eeva-Liisa Kovanen: Sairauden aika

Elettiin pääsiäisen aikaa. Raakel oli juuri palannut Lapista lomalta puolisonsa kanssa. Mutta jotakin oli vialla. Päätä särki eivätkä sanatkaan tahtoneet aina löytyä. ”Mitähä tuo lienöö?” ihmetteli Raakel ja meni terveyskeskukseen. Hän sai särkylääkereseptin. Ajateltiin niskan jumiutuneen. Pian ääni käheytyi ja katosi kokonaan. Toinen lääkäri määräsi antibioottia. Kolmannella kerralla tytär lähti mukaan terveyskeskukseen. ”On vain verenkiertohäiriöitä – ei kannata tutkia” sanoi lääkäri ja piti huolta aiheettomana. Lopulta lääkäri suostui kirjoittamaan lähetteen saatesanoilla: ”Voinhan minä sen sitten kirjoittaa, mutta ei sieltä mitään löydy!”. Nuo sanat jäivät mieleen.

Kun sähköhellan ja suihkun käyttökin tuotti Raakelille vaikeuksia, matka jatkui pikaisesti tutulle sairaalalääkärille. Tämä lääkäri uskoi lopulta, että kyse on jostakin vakavammasta. Hän lupasi jouduttaa neurologin vastaanottoa ja se järjestyikin seuraavaksi päiväksi. Kun neurologi tutki Raakelin, hän totesi tarpeen lähteä välittömästi keskussairaalaan. Päivystyksenä tehdyn aivokuvauksen tulos kertoi totuuden. Kyseessä oli suuri aivokasvain puhekeskuksessa. Lääkärin mukaan elettiin viimeisiä viikkoja, jopa viimeisiä päiviä. Parantavaa hoitoa ei ollut olemassa, vain oireita pystyttiin lievittämään.

Raakel itse halusi tietää tarkasti oman tilansa ja tulevaisuutensa: ”Kuiha miu täs käyp?” Hän ryhtyi valmistautumaan lähestyvään kuolemaan. Perheellä alkoi prosessi, jonka aikana kuljettiin kohti viimeistä yhteistä päivää ja surtiin jo etukäteen. Raakel jäi sairaalaan ja tilanne pysyi ennallaan. Lääkkeeksi annettiin kortisonitabletteja. Myöhemmin päätettiin kokeilla sädehoitoa. Kun hoidot olivat ohi, perhe halusi äidin kotilomalle. Toiveeseen suostuttiin pitkien keskustelujen jälkeen. Niin Raakel-äiti sai vielä viettää kaksi onnellista viikkoa kotona omassa sängyssään puolisonsa vierellä. Hän nautti päivistä, vaikka ei enää pystynyt puhumaan eikä ilmaisemaan itseään muuten kuin hymyilemällä.  Olemus kertoi kaiken.

Loman jälkeen Raakel palasi sairaalaan ja hänet siirrettiin myöhemmin oman kunnan terveyskeskukseen. Jokainen päivä joku perheenjäsenistä kävi katsomassa häntä.

Kun neljä kuukautta oli kulunut ensimmäisistä oireista, Raakel nukkui pois eräänä iltapäivänä 54 vuoden iässä. Hän oli suorittanut elämäntyönsä loppuun. Nuorin lapsista oli 16-vuotias ja juuri päässyt opiskelemaan. Perhe jäi oman elämänsä raunioille. Karjalan evakko saapui viimeiseen kotiinsa ja kaikki oli hyvin.