Lea Vuorilampi-Kalmari: ÄITI ON ALKANUT NÄHDÄ UHKAAVIA UNIA

Luovan kirjoittamisen ryhmän kirjoitelmia, viikko 10

isän infarktin jälkeen. Isä poti rintakipua ja vetkutteli puoli vuorokautta sairaalaan lähdössä: ”Katsotaan nyt vielä.” Äiti soitti isän kiellosta ja suuttumisesta huolimatta sairaalaan. Sieltä käskettiin tulla heti. Isä pantiin tiputukseen ja hänelle tehtiin pallolaajennus. Sydämeen ei onneksi jäänyt vaurioita. Sinä päivänä asiat karkasivat väkisin äidiltä, minulta, Millalta ja lapsilta uuteen arvojärjestykseen. Isä muuttui katoavaksi. Äiti on omien sanojensa mukaan ollut syövän jälkeen kuusitoista vuotta elämässään jatkoajalla ja yrittää elää kuin viimeistä päivää. Hän on hyväkuntoinen, eikä hänellä ole sairauksia. Hän pelaa lentopalloa, maalaa ja kirjoittaa. Äiti tuntuu nyt vahvemmalta ja terveemmältä kuin isä. Mutta äiti on alkanut pelätä. Hänen isälläänkin oli sepelvaltimotauti. Kuohun asemalla junan säikyttämä hevonen kaatui aisoihin. Äidin isä sai hevosen jaloilleen ja nojasi tyytyväisenä hevosen aisaan. Yhtäkkiä hän korahti, lyyhistyi ja menehtyi sydänkohtaukseen.

Isä on ollut koko elämänsä voimakas ja jaksava. Hän näyttää lähes entiseltä. Mutta asento kävellessä on muuttunut etukumarammaksi ja hän saattaa hermostua yhtäkkiä, kun ”elämä on näin rankkaa lähes 80-vuotiaalle. Pitää aurata lumia ja hoitaa palosaneerauksiakin. Ja laskuja tulee.” Yliopiston kuntotesteissä isä saavutti erinomaiset pistemäärät ja hänen lentopallojoukkueensa sai 75-vuotiaitten veteraanien SM-kultaa.

Näyttää siltä, että meillä on vielä yhteistä aikaa. Vai onko?