Pekka Visuri: Kylmän sodan päätösvaihe ja Suomi

Professori, eversti evp. tietokirjailija Pekka Visuri piti luennon Suomen geopoliittisesta asemasta 14.9. Ikääntyvien yliopistossa ja on antanut luvan julkaista tämän johdantotekstin kirjastaan Kylmän sodan päätös: draamaa Helsingissä, Moskovassa ja Berliinissä (Into-Kustannus 2022). 

Kylmän sodan päätösvaihe ja Suomi

Suurvaltasuhteissa 1980-luvun alkupuoli oli kireän vastakkainolon aikaa. Se poikkesi luonteeltaan merkittävästi edellisen vuosikymmenen liennytyksestä ja antoi aiheen puhua ”uudesta kylmästä sodasta”. Euroopassa kiista koski ensi sijassa uusien keskikantaman ohjusten sijoittamista taisteluasemiin sekä idässä että lännessä, minkä arvioitiin lisäävän ydinasesodan alkamisen todennäköisyyttä. Toisaalta suuret mielenosoitukset noita ”euro-ohjuksia” vastaan osoittivat, että ihmiset erityisesti Saksassa olivat kyllästyneet olemaan suurvaltojen asevoimien kohdealueena ilman omaa määräysvaltaa.

Yhdysvallat läntisen maailman johtovaltiona oli jo toipunut Vietnamin sodan tuottamasta tappiomielialasta ja oli kasvattamassa entisestään taloudellista ylivoimaansa Neuvostoliittoon nähden. Presidentti Ronald Reagan käytti tilannetta hyväkseen korostaessaan ”Lännen” voimaa ja ennustaessaan Neuvostoliitolle tappiota kylmässä sodassa. Neuvostoliitto joutuikin selvästi puolustuskannalle maailmanlaajuisessa kamppailussa, sillä ”sosialistisen leirin” tukeminen ylitti sen talouden kantokyvyn.

Neuvostoliiton johtajien piirissä tunnettiin hyvin kehityksen suunta ja tarve radikaalien uudistuksien aloittamiseen, mutta kovasti ikääntynyt kommunistipuolueen johto ei halunnut sitä julkisesti tunnustaa vaan viivytti päätösten tekoa. Pitkäaikaisen johtajan Leonid Brežnevin kuolema syksyllä 1982 pakotti puolueen johdon nopeisiin henkilövaihdoksiin, mutta uudistusten aloittamisen ongelma ei heti ratkennut, kun kaksi seuraajaksi valittua iäkästä puoluejohtajaa kuolivat parin vuoden kuluessa.

Suomeen ”uuden kylmän sodan” aiheuttama jännitys heijastui verraten vaimeana, verrattuna aikaisempiin kriiseihin, jotka koskivat Berliiniä 1961 tai Tšekkoslovakiaa 1968. Kuitenkin tasavallan presidentiksi vuoden 1982 alussa valittu Mauno Koivisto joutui seuraamaan kehitystä tarkasti ja luomaan henkilösuhteita uusiin Neuvostoliiton johtajiin. Aluksi oli vaikea päästä selville, miten kamppailu vallasta Moskovassa kehittyi. Kreml osasi edelleen säilyttää salaisuutensa näissä asioissa.

Jäidenlähdön aika: suurvaltasuhteet 1980-luvun lopulla

Maaliskuussa 1985 Neuvostoliiton kommunistipuolueen pääsihteeriksi ja käytännössä puolueen johtajaksi nimitettiin 54-vuotias Mihail Gorbatšov, jolta odotettiin aktiivista toimintaa laajan poliittisen ja taloudellisen uudistusohjelman toteuttamiseksi. Kohta ilmeni, että Gorbatšov todella aloitti uuden kauden maansa historiassa, mutta dynaamisen johtajan valinta ei vielä taannut sitä, että uudistusohjelma onnistuisi. Hän saikin pian todeta, että hankkeiden läpivienti laajassa ja jäykkiin hallintorakenteisiin tottuneessa maassa vaati pitkän ajan, jota toisaalta ei ollut käytettävissä päälle kaatuvan sisäpoliittisen kriisitilanteen vuoksi.

Ulkopolitiikan alalla Gorbatšovin oli helpompi saada aikaan tuloksia, sillä hänen avoin tapansa hoitaa ulkosuhteita vakuutti nopeasti läntisen maailman johtajat politiikan suunnan muutoksesta. Erityisen tärkeää Gorbatšoville oli neuvotteluyhteyden avaaminen Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reaganiin. Menestystä saatiin pian aseidenriisunnan alalla.

Sopimus maalle sijoitettujen keskikantaman ohjusten poistamisesta (ns. INF-sopimus) allekirjoitettiin joulukuussa 1987. Se oli käänteentekevä siinä mielessä, että parin vuoden kuluessa poistettiin käytöstä kokonainen asekategoria, joka juuri oli aiheuttanut laajan kansainvälisen kriisin ja joka oli tullut kalliiksi molemmille osapuolille. Euroopalle se merkitsi vapautumista välittömästä ydinasesodan uhasta, sillä poistettavia ohjuksia (Neuvostoliiton SS-20 ja USA:n ballistiset ohjukset Pershing-2 ja Tomahawk-luokan risteilyohjukset) oli pidetty suuressa käyttövalmiudessa ja niiden lentoaika kohteilleen Moskovan tasalle tai toisaalta Brittein saarille oli hyvin lyhyt. Siksi noita ohjuksia sanottiin ”ensi-iskun” aseiksi, ja ne olisivat ehkä myös mahdollistaneet ydinsodan rajoittamisen Eurooppaan. Jäljelle jäi vielä paljon ydinaseita, erityisesti mannerten välisiä ballistisia ohjuksia (ICBM) ja lentokoneisiin tai sukellusveneisiin sijoitettuja risteilyohjuksia, mutta niitä ei pidetty yhtä lailla kriisiherkkinä, kuin nyt poistettavaksi määrätyt keskikantaman ohjukset olivat.

Suurvaltajohtajien henkilösuhteilla oli luonnollisesti suuri merkitys myönteisten päätösten aikaansaamiselle, mutta niiden teko ei ollut mahdollista, ellei strateginen ja poliittinen tilannekehitys olisi ollut suotuisa. Kysymys oli jo neljä vuosikymmentä jatkuneen kylmän sodan saattamisesta rauhanomaiseen päätökseen. Se ei voinut onnistua vain joidenkin johtajien hyvien suhteiden varassa, vaan suurvaltojen laajat hallintokoneistot ja kansalaiset piti myös saada vakuuttuneiksi.

Yhdysvaltojen puolustusministeriön vuonna 1988 tuottamassa pitkän aikavälin tilannearviossa esiteltiin geopoliittisia ja strategisia perusteluja suhteiden parantamiselle Neuvostoliiton kanssa.Raportissa todettiin tarve siirtää strateginen painopiste Euroopasta Aasiaan. Neuvostoliittoa ei enää ollut aiheellista pitää Yhdysvaltojen vaarallisimpana vastustajana, koska sen taloudellinen voima oli suhteellisesti laskusuunnassa ja Aasian talousmahtien Kiinan ja Japanin tuotantokyky vastaavasti nousussa.

Sotilasalalla komitea suositteli luopumista suurtaisteluun Euroopassa varautuneista armeijoista ja niiden sijaan kehitettäväksi kykyä nopeaan, pistemäiseen voiman käyttöön ympäri maapallon, koska tulevat konfliktit tapahtuisivat todennäköisesti muualla kuin Euroopassa. Tätä oppia kutsuttiin ”valikoivaksi pelotuskyvyksi” (engl. discriminate deterrence), joka tarkoitti Yhdysvaltojen poliittis-strategisen joustavuuden lisäämistä kylmän sodan ajan jäykän pelotusvoiman sijaan.

Suurvaltojen välillä alkanut liennytyskehitys heijastui myös Euroopan tavanomaisten asevoimien vähentämisestä Naton ja Varsovan liiton välillä jo pitkään käytyihin neuvotteluihin. Ne olivat pitkittyneet paljolti määritelmällisten kiistojen vuoksi, sillä ei ollut helppoa päästä yhteisymmärrykseen tasapainoisesta henkilöstön ja aseistuksen vähentämisestä. Kun huomio kohdistettiin hyökkäyksellisten aseiden rajoittamiseen ja neuvottelut siirrettiin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (ETYK) suojelukseen, ilmapiiri parani heti ja pyrkimys tuloksien saamiseen kasvoi. Uudelta pohjalta vuonna 1989 aloitetut neuvottelut käytiin Wienissä. Sotilasliittojen välillä neuvoteltiin tavanomaisen aseistuksen vähentämisestä, jolloin huomio kiinnitettiin vain hyökkäyksellisiin asejärjestelmiin, ei siis enää vaikeasti määriteltäviin henkilöstövahvuuksiin. Kaikki Etyk-maat osallistuivat ”luottamusta ja turvallisuutta lisäävistä toimista” käytäviin neuvotteluihin. Näissä ns. LTL-neuvotteluissa Suomikin oli aktiivisesti mukana.

Kylmän sodan päätösvaihetta on tutkimuskirjallisuudessa ja muistelmissa tarkasteltu ensi sijassa suurvaltasuhteiden liennytyksen näkökulmasta. Tässä suhteessa yksi kiinnostavimmista on Yhdysvaltojen suurlähettiläänä Moskovassa toimineen Jack Matlockin kuvaus Reaganin ja Gorbatšovin pääsemisestä sopimuksiin ydinaseiden vähentämisestä 1980-luvun lopulla. Viime aikoina on yhä enemmän kiinnitetty huomiota siihen, miksi liennytyskehitys parin vuosikymmenen kuluessa epäonnistui ja suurvallat ajautuivat uuteen konfliktiin, joka muistuttaa kylmän sodan tilannetta. Näistä uusimmista tutkimuksista mainittakoon erityisesti M. E. Sarotten kirja Not One Inch: America, Russia, and the Making of Post-Cold War Stalemate (Yale University Press, 2021), joka kertoo Saksan yhdistymiseen liittyneistä neuvotteluista ja sen jälkeisestä suurvaltasuhteiden kehityksestä. Kirjan nimi ”Not One Inch” viittaa Yhdysvaltojen ulkoministerin neuvotteluissa antamaan lupaukseen, ettei Saksan yhdistyttyä sotilasliitto Naton toimintaa ulotettaisi itään DDR:n alueelle eikä ehkä laajemmallekaan entisiin Varsovan liiton maihin.

Euroopan tilanteen suuri muutos kahden tarkkailijan silmin

Tapahtumia ja poliittisia päätöksiä tarkastellaan kirjassa ensinnäkin Suomen valtiojohdon (Helsingin) näkökulmasta tarkoituksella muodostaa kuvaa tilanteista, joissa päätöksiä oli tehtävä ja usein vielä kovan aikapaineen alaisena. Suomen kannalta tärkein suunta oli yhä pahenevaan kriisiin joutunut Neuvostoliitto, joka kuitenkin oli edelleen suuri ja monessa mielessä merkittävä naapurimaa. Toisaalta suhteet Yhdysvaltoihin ja läntisen Euroopan valtioihin nousivat entistä tärkeämmälle sijalle, sillä Suomi pyrki säilyttämään puolueettomuusasemansa ja samalla integroitumaan taloudellisesti Euroopan yhteisön muodostamaan sisämarkkina-alueeseen. Vähitellen ratkaistavaksi nousi kysymys liittymisestä jäseneksi Euroopan yhteisöön, josta oltiin muodostamassa Euroopan unionia.

Heikki Talvitie näki suurlähettiläänä Moskovassa läheltä suuret mullistukset, jotka johtivat lopulta Neuvostoliiton hajoamiseen vuoden 1991 päättyessä ja Venäjän nousuun sen seuraajavaltioksi. Suomen kannalta Venäjän federaatio oli edelleen Neuvostoliittoon verrattava, laaja naapurimaa, jonka kanssa oli tultava toimeen ja joka toisaalta tarjosi suuria taloudellisia mahdollisuuksia, kun kriisistä selviydyttäisiin taas normaaliaikoihin. Murrosvaiheessa vuosina 1988–1992 oli kuitenkin hyvin vaikea pysyä selvillä Neuvostoliiton ja Venäjän johtajien valtakamppailun ajankohtaisista käänteistä. Suomen poliittisen johdon oli kaiken aikaa pakko varautua myös siihen, että itäblokin ja sen johtovaltiona toimineen Neuvostoliiton hajoaminen ei tapahdu rauhanomaisesti. Ydinaseistetun suurvallan asevoimat muodostivat jo sinällään suuren riskin, kun sisäinen valtataistelu ja kansallisten ryhmittymien väliset konfliktit kärjistyivät.

Pekka Visuri seurasi erityisesti Saksan tilanteen kehitystä, aluksi Sotakorkeakoulun opettajana ja myöhemmin Ulkopoliittisen instituutin tutkijana. Jo 1980-luvun puolivälissä alkoi ilmetä yhä enemmän merkkejä siitä, että yhdistymisen ajatus voimistuu kylmän sodan päättymiseen liittyvän kehityksen myötä. Kukaan ei silti voinut tietää, miten tapahtumat etenevät ja miten suurvallat reagoivat niihin. Berliinin muurin avautuminen marraskuussa 1989 tuli monista ennusmerkeistä huolimatta yllätyksenä. Suotuisan yleistilanteen johdosta toisen maailmansodan voittajavallat pääsivät verraten nopeasti yhteisymmärrykseen niistä ehdoista, joilla Saksan yhdistyminen sitten seuraavan vuoden kuluessa toteutettiin. Kylmä sota oli paljolti alkanut läntisten suurvaltojen ja toisaalta Neuvostoliiton kamppaillessa määräysvallasta sodanjälkeisessä Saksassa. Siihen liittyen kiistely Berliinin asemasta oli tuottanut useita kriisejä vuodesta 1948 alkaen, mutta kylmä sota myös päättyi Berliinin miehityshallinnon lopettamiseen ja Saksan yhdistymiseen vuonna 1990. Toisaalta kylmän sodan asetelmien purku jatkui Euroopassa vielä useita vuosia, eikä se välttämättä ole päättynyt vieläkään, sillä useat nykyisin ajankohtaiset konfliktit ovat jatkoa tuossa vaiheessa ratkaisemattomiksi jääneille kansallisuus- ja aluekiistoille.

Kirjoitustyössä noudatetut periaatteet

Kirjan lähdeaineistona on käytetty Suomen tapahtumien osalta ensisijaisesti raportteja ja muistioita, joita säilytetään Kansallisarkistossa Mauno Koiviston arkistokokonaisuudessa, sekä Ulkoministeriön arkistoon tallennettuja raportteja Moskovasta. Täydentävää tietoa on saatu kirjoittajien muistiinpanoista sekä lehdistökirjoittelusta ja muistelmista. Aiheeseen liittyvästä tutkimuskirjallisuudesta mainittakoon erityisesti Marjo Uutelan ja Juha-Matti Ritvasen väitöskirjat.

Suomen lähiympäristön ja suurvaltasuhteiden tilannekehityksen kuvaamiseksi sekä tapahtumien syiden analysoimiseksi on tietoa kerätty lähinnä kansainvälisestä tutkimuskirjallisuudesta ja muistelmista. Tällaista aineistoa on ilmestynyt paljon, ja lisäksi arkistotietojakin on nykyisin hyvin saatavilla internetistä. Tämän kirjan tarkoituksia palvelevaa tietoa ulkomaiden tapahtumista on kaikkiaan luettavissa jo riittävästi julkisista lähteistä, mutta tietojen merkityksen arviointi ja valikointi nimenomaan Suomen kannalta merkittävien näkökohtien kannalta on edelleen työlästä ja vaatii hyviä perustietoja aiheesta. Siksi pyrimme palvelemaan lukijoita myös ulkomailta saatavan lähdeaineiston esittelyllä kulloinkin tarvittavissa määrin.

Teksti nojautuu vahvasti aikalaisten tuottamiin lähteisiin, mikä kuvastuu myös nimien kirjoitustavassa. Päätekstissä slaavilaisperäisten nimien translitteroinnissa käytetään uudempaa kirjoitustyyliä, mutta alkuperäislähteiden sitaateissa on pysytty ajankohtaisessa tyylissä. Lehdistössä ja raporteissa esimerkiksi Neuvostoliiton johtajien nimistä suosittiin kirjoitusasua Hrushtshev, Brezhnev ja Gorbatshov. Suorissa lainauksissa nimien kirjoitustyylissä on myös jonkin verran vaihtelua. Esimerkiksi Karasev esiintyy joskus muodossa Karasov ja Gratshev muodossa Gratshov.

Asiakirjojen tekstien sisältöä ei sitaateissa ole muutettu, joskin joitain kirjoitus- ja faktavirheitä on korjattu. Suorilla lainauksilla on pyritty tuomaan esille mahdollisimman tarkoin kirjoittajien ja puhujien oma ääni sellaisena, kuin se on dokumentoitu. Esimerkiksi Mauno Koiviston persoonallinen tapa esittää asiansa ilmenee hyvin keskustelujen äänitteistä, jotka on yleensä kirjoitettu sellaisenaan muistiinpanoiksi ilman merkittäviä korjauksia.

Koska suorilla lainauksilla on pyritty säilyttämään asiasisältö mahdollisimman alkuperäisenä, on yleensä vältetty tekemästä niihin välittömästi liittyviä selityksiä ja tulkintoja. Tämä käytäntö vastaa esimerkiksi presidentti Koiviston useasti esittämää toivomusta, ettei lehdistössä hänen kannanottojaan tulkittaisi, vaan ne esitettäisiin alkuperäisinä. Siihen ei kuitenkaan muun muassa salassapitovaatimusten vuoksi aina ollut mahdollisuuksia, mutta nykyisin tutkimuskäytössä olevista arkistoista raportit ja keskustelumuistiot ovat jo luettavissa.

Tavoitteena kirjoitustyössä on ollut yleiskuvan tuottaminen kylmän sodan päättymiseen johtaneista tapahtumista ja niiden välittömistä seurauksista keskittyen erityisesti tilannekehityksen kuvaukseen sellaisena, kuin se näyttäytyi päätöksentekijöille Helsingissä, Moskovassa ja Berliinissä tai Bonnissa. Samalla on pyritty vastaamaan kysymykseen, miten Suomen poliittinen johto selviytyi kylmästä sodasta ja kykeni käyttämään tarjoutuneita mahdollisuuksia kansallisten päämäärien edistämiseen. Tarkastelu ulotetaan Mauno Koiviston presidenttikauden päättymiseen maaliskuun alussa 1994, jolloin myös neuvottelut Suomen jäsenyydestä Euroopan yhteisössä saatiin valmiiksi. Siitä alkoi uusi vaihe Suomen poliittisessa historiassa.

Viitteet

¹ Suurvaltasuhteista kylmän sodan päätösvaiheessa lähemmin Pekka Visuri, Maailman muutos ja Suomi (WSOYpro, 2011), s. 17–32.
² Discriminate Deterrence. Report of the Commission on Integrated Long-Term Strategy, January 1988, internetissä: DiscriminateDeterrence_010188.pdf (airforcemag.com)
³  Jack F. Matlock, Reagan and Gorbachev: How Cold War ended (Random House, 2004).