Irmeli Luoma: Puumala, maaliskuu 1951

Sukulaiset ja naapurit, aikuiset ja lapset, seisovat arkun äärellä. He näyttävät totisilta, jotkut hyvin surullisilta. ”Oi Herra, jos mä matkamies maan …” Kaikki laulavat, miesten äänet kaikuvat voimakkaimpina. Evert-papan ääni erottuu selvästi.

Aira pitää äidin kädestä tiukasti kiinni. Tuntuu hyvältä, kun isä seisoo vieressä. Hänellä on musta puku, valkoinen paita ja musta solmio. Tuvassa on mukavan lämmintä ja juhlavaa. Pöydälle on asetettu valkoinen liina ja kiiltävälehtinen kukka, jossa on punaisia kukkia. Aira sivelee tummansinistä samettileninkiään, jossa on valkoiset pitsikaulukset.

Naapurin Martti-pappa makaa arkussa silmät kiinni, kädet ristissä. Hän näyttää rauhalliselta. Äiti on selittänyt, että papalle jätetään jäähyväiset, ja sitten arkku suljetaan. Se viedään reellä kirkolle. Reki koristellaan havunoksilla, sillä niin on tapana. Havunoksat erottavat reen siitä, kun sillä kuljetetaan jotain muuta.

Aira piipahtaa silloin tällöin naapuriin. Hän muistaa, että Martti-pappa nojasi usein hellan tankoon ja lämmitteli siinä. Hän ei puhunut mitään, mutta Aira tiesi, että hän oli hyvällä tuulella. Sen vain tiesi. Martti-papalla oli paksut viikset nenän alla, kun taas omalla Evert-papalle ei sellaisia ollut.

Hilma-mummo on nyt yksin. Hänellä on palmikkonuttura niskassa ja arkena aina esiliina edessä. Mummo laittaa ruokaa ja kutoo. Usein hän tuo lämpimän leivän Airan kotiin, kun on leiponut. Hän laittaa sen kotona ruskeaan paperipussiin.  Kun äiti avaa pussin, siitä leviää herkullinen tuoksu. Kohta siivulle levitetään voita, joka sulaa. Sen parempaa ei ole.

”Kun saattoväki palaa kirkolta, me menemme uudestaan naapurin surutaloon?”

”Mitä varten?”

”Siellä pidetään Martti-papalle muistamistilaisuus. Sinä pääset mukaan.”

 Siitä Aira muistaa pehmeän ja herkullisen luumukiisselin, ja että sen päällä oli kermavaahtoa.