Irmeli Luoma: Tukholma, heinäkuu 1967
Avoimesta ikkunasta huokuu hellepäivän tuoksu, kaupunki, katujen ja mustien kattojen piki.
Aira ja Tuula istuvat pöydän ääressä vastapäätä toisiaan. Tuula nojaa käsiinsä, heilauttaa sitten päätään ja virnistää hänelle ominaisella, villillä tavalla. Koko naama nauraa.
”Huomenna kyllä lähdet tanssimaan! Vau, miten komeita kreikkalaisia ja jugoslaaveja. Ei tarvitse tanssittajia odotella. Mun tanssikengät on muuten kohta puhki.”
”En lähde. On niin paljon kaikenlaista. Ja en yhtään piittaa noista ulkomaalaisista takiaisista. En jaksa niitä.”
”No, mikä nyt on?”
”Lauantaina on vapaapäivä ja tykkään välillä olla omissa oloissani. Kulkea pitkin Kungsholmenin katuja, mennä rantaan ja katsella laineiden kimmellystä.”
”Voithan sinä tehdä tuota tanssi-illan jälkeen, mikä siinä on niin vaikeaa? En ymmärrä.”
”Ajatukset ovat enimmäkseen Suomessa. Ystäväperheen isä haudataan lauantaina. Nuorin lapsi on vasta viisivuotias. Sydänkohtaus. Ja sitten mun poikaystävä Suomessa. Ei sitä juttua kannata jatkaa. Tai en tiedä.”
”Ymmärrän. No, katotaan myöhemmin. Mun pitää lähteä nyt. Hei vaan!”
Aira miettii. Tämän päivän kokoinen pala riittää. Suuremmasta ei ole väliä. Huominen synnyttää itsensä. Musiikki lohduttaa, kohottaa.
On ilta. Se on hiljaa, uneksii. Se kuuntelee maan hengitystä ja energiavirtojen kohinaa. Se valvoo aamuun asti eikä silmäkään värähdä.
Viikot kuluvat.
Aira nojaa avonaiseen ikkunaan ja miettii.
Olen onnellinen. Aurinkoiset aamut, kun kävelen Arbetargatanilta Flemingatanille ja sitten Mariebersgatania pitkin työpaikalle. Koko maailma on minun. Joskus kurkkua kuristaa, sillä kaikesta on selvittävä yksin. Ensimmäistä kertaa ulkomailla. Äiti ja isä toivottivat hyvää matkaa. Toivoivat, että kaikki menisi hyvin. Ei heillä ollut neuvoja antaa. Mutta tiesin, että he luottivat minuun ja uskoivat, että selviän. Se antoi voimaa.
Hauraiden, viipyilevien viikkojen jälkeen alkoi tapahtua. Minulle tuli yllätyksenä, että aloin tuntea huimaavaa vetovoimaa työkaveriani, Görania, kohtaan. Pidän hänen hymystään ja hauskoista kommenteistaan. Hänellä on aina valkoinen, hohtava paita. Kun istumme ahtaassa kahvihuoneessa, tunnen hänen miedon partavetensä tuoksun. Eräänä iltana Göran soitti ovikelloani. Hän seisoi oviaukossa mustassa nahkatakissaan ja puristi äkisti minut rintaansa vasten. Mutta ei sanonut mitään. Siitä lähtien kaikki oli itsestään selvää. Me kuuluimme toisillemme.